Välillä sitä miettii, että mitä jos koskaan emme olisi ottaneet koiraa? Muistan, kun Ronjaa etsittiin ja hänen tuloonsa valmistauduttiin. Mielessä risteilivät ajatukset siitä, että olemmeko valmiita moiseen vastuuseen. Tuntui aavistuksen karmaisevalta miettiä esimerkiksi sitä, että säässä kuin säässä on ulos mentävä. Päivittäin on sitouduttava siihen, että yksinoloajasta ei tule liian pitkä. On opiskelijanakin pidettävä kiinni siitä, että aina on rahaa mennä tarvittaessa eläinlääkärille ja ostettava sitä ruokaa, mikä sopii. Muistan nämä ajatukset kirkkaasti vielä, vaikka tästä on lähes kymmenen vuotta. Ja sitten mietin, että entä jos olisimme jänistäneet ja alistuneet jonkin merkillisen lamaannuttavan mukavuudenhalun alle? Ronja olisi jäänyt tulematta ja sitä myöten hänen seuraajansakin. Sekin olisi ollut mahdollista.
Viime vuosina, kun elämä on näyttänyt niitä tummempia puoliaan, näiden karvaisten perheenjäsenten rooli on saanut aivan uuden merkityksen. Sillä vaikka minkälaiseen murheenkuoppaan uppoaisit, pelkkä karvakuonon kosketuskin keventää oloa välittömästi. Snookilla etenkin on sellainen taito. Hänelle ei tarvitse sanoa mitään, eikä edes näyttää millään lailla. Snooki tietää. Ja kun koira, joka ei ikinä halua istua kenenkään syliin eikä koskaan edes hakeudu lähelle, kiipeääkin polviesi päälle istumaan ja käpertyy siihen – et voi olla liikuttumatta. Ja kun tämä läheisyyden hetki on ohi, vähintään puolet painosta olkapäilläsi häviää. Välillä mietinkin, että miten Snooki jaksaa kantaa sitä kaikkea huolta ja murhetta niin paljon.
ground meadow's 
Ihana kirjoitus!
TykkääLiked by 1 henkilö
Todella kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Mikä onni, että Ronja ja seuraajansa kuitenkin päätyivät luoksesi ❤
TykkääTykkää